Olemme kaikki syyllisiä (1954)

  • Ohjannut Aarne Tarkas
  • Kirjoittanut Aarne Tarkas
  • Perustuu Onni Hallan kirjaan

Näyttelijät:
  • Veijo Pasanen (Antti Kajava)
  • Aino-Maija Tikkanen (Leena Järvelä)
  • Matti Tamminen (toimittaja Honka)

      Juoni

      Elokuva on psykologinen draama ylioppilaasta, joka murhaa kihlattunsa. Se perustuu Onni Hallan kirjoittamaan kirjaan, Oudot Virrat, julkaistu viisi vuotta ennen elokuvaa. Elokuva muistutti minua jenkkiläisistä film noir -elokuvista (todennäköisemmin elokuvan inspiraatio on eurooppalaiset elokuvat).

      Syynä murhan takana ovat Antin (Veijo Pasanen) lapsuuden traumat, mukaan lukien molempien vanhempien hirttäytymiset. Pahoinpitely ja kiusaaminen aiheuttivat Antille mielenhäiriöitä; Suurimmaksi osaksi häntä painaa vainoharhaisuus, vetäytyminen ja eristäytyneisyys. Koulussa Antti tappeli usein, kun hänen vanhemmistaan heitettiin pilkkaa. Haavoittuneisuudesta tuli hänelle kipeä kohta.

      Kuitenkin, Antti saa hyvän ystävän luokkalaisestaan, ketä hänelle tuli juttelemaan koulun jälkeen. Leena (Aino-Maija Tikkanen) opetti Antille pyörän ajamisen ja yritti myös häntä saada tanssimaan. Antti puolestaan opetti Leenalle matematiikkaa. Heillä on monen vuoden ystä-vyys, mutta tosin Antti ei tykkää muista ihmisistä. Hän on vainoharhainen, sisäänpäinkääntynyt ja kömpelö. Hän ajattelee, että mui-den ihmisten nauru liittyy häneen. Hän ei osaa tanssia. Hän ei halua tutusta muihin ihmisiin.

      Leena on täysin vastakohtainen. Hän tykkää tulla juttelemaan tunte-mattomien kanssa, ja mennä tansseihin pitämään hauskaa. Hän kom-mentoi miten Antti ei tule koskaan olemaan onnellinen, jos on aina pahantuulinen. Antti luulee muiden ihmisten naurun liittyvän hänen huonoon tanssiinsa, ja lähtee juhlista. Myöhemmin kihlattuaan Antin kanssa, Leena ei välitä hänen kertoessaan vanhempiensa olleen mielihäiriöisiä, ja että sairaus saattaisi periytyä hänellekkin.

      Murhan tapahtuessa, asian päätoimittaja (Matti Tamminen) kirjoittaa Antista liioiteltuja tai oletettuja tarinoita; Yksi oletuksista on, että murha oli seksuaalirikos. Kylän ihmiset kaikki lukevat näitä lehtiä, jotka antavat heille ennakkoluuloja murhaajasta. Antin tarinan kuultuaan psykologilta, hän päättää kirjoittaa Antin tarinan ilman ennakkoluuloja. Lehden omistaja ei kuitenkaan tulosta tarinaa, koska se ei toisi lisää lukijoita lehdelle.

      Antti ja Leena ovat kaksistaan usein. Leena on ensimmäinen, joka tuo kihloihin menon ja suukottelun esille. Antti tuo ylös myös perheensä menneisyyden, mutta Leena ei usko Antin menevän hulluksi. Asia menee toisesta korvasta sisään, ja toisesta ulos. Vaarallisia tai epämukavia tilanteita ei aina näe, jos näkee toisen ihmisen vain positiivisessa valossa.

      Epäonnistuneen seksiyrityksen jälkeen, Leena jättää Antin yksin, ja välttää häntä viikon ajan. Leena tajusi, ettei Antti ole hänelle oikea mies. Hän näkee Antin, miten muut ihmiset hänet näkivät; Traagisena ihmisenä, jolla ei ole omaa elämänhalua. Poikana, ei miehenä. Antti on Leenan kanssa siksi, että hänellä olisi äitihahmo elämässään, pitäen hänestä huolta. Leena sanoo, ettei halua tätä itselleen loppuelämäksensä.

      Tämän jälkeen Antti päättää yksinäisyydessään tekevänsä itsemurhan. Hän kirjoittaa kirjeen Leenalle, ja menee sanomaan hänelle hyvästit. Leena luulee tätä manipuloinniksi, ja lähtee. Antti mielestään ajattelee ansaitsevan viimeisen suudelman Leenalta, ja väkivaltaisesti yrittää pakottaa hänet suutelemaan. Tämä saa Leenan kutsumaan häntä "hirtetyn pennuksi", ja tämä sanonta saa Antin murhaamaan hänet.

      Viestintävirheet oikeassa elämässä eivät ole yhtään epätodennäköisiä. Hyvin useat ihmiset haluavat tykätä toisista, ja täten rakastuessaan jättävät huomiotta oikeat riskit tai puheenaiheet, jotka kannaittaisi ottaa esille. Lemmenlintuina ei haluta nähdä toista ihmistä virheellisenä olentona. Elokuva oli sinänsä hyvin yksin-kertainen, eikä sillä ollut hirveästi muuta sanottavaa, kuin "ihmiset ovat ympäristönsä tulos". Tämä on miksi Antti on niin sisäänpäinkääntynyt. Tämä on miksi Leena ajatteli hänestä hyvää. Tämä on miksi toimittaja kirjoitti murhaajasta huhuja. Tämä on miksi ihmiset olivat niin innokaita lukitsemaan ihmisen linnaan koko iäkseen. Kaikki käyttäytyivät, miten heidän ympäristössään käyttäydytään.

      Kuitenkin, omasta mielestäni siinä oli kiinnostavia hahmoja. Antti halusi tulla psykiatriksi, vaikka ei tunnistanut omia tunteitaan. Hänet on maalattu hulluksi, mutta silti käyttäytyy (turvallisissa oloissa) kuin kuka muukin ihminen. Leena oli hyvin aktiivinen. Hän tiesi mitä halusi elämästään, mutta joutui oppimaan kipeällä tavalla, ettei halunnut olla Antin kaltaisen miehen kanssa loppuelämäänsä.

      Mitenköhän tämä elokuva haluaa yhteiskunnan reagoivan siihen? "Olemme kaikki syyllisiä" viittaa siihen, että toiset ihmiset voisivat puuttua Antin mielenterveyongelmiin. Kuinka paljon sinun täytyy hoitaa toisia ihmisiä? Kuinka paljon sinun pitää kantaa toisten ihmisten traumoja? Leenalle hoitaminen ei ollut pahoin ensimmäiset vuoden, mutta uupuessaan hän, Antin näkökulmasta, yhtäkkiä vain lähti pois. Tosin, elokuvissa ihmiset puhuvat toisilleen vähemmän JA enemmän kuin oikeassa elämässä. Leena moitti Antin vetäytymistä, muttei puhunut hänelle lapsuuden haavoistaan, tai siitä miten hän ei halua pitää hänestä enää huolta. Antti ei taas tiennyt, miten hänen perheensä tekivät hänestä erilaisen ihmisen. Viestintä, ja toisille puhuminen on tärkeää. Tämä liittyy myös toimittajan lehteen, mihin hän kirjoitti valheita toisista saadakseen lisää lukijoita. Hanko kirjoitti lehteen paljon, muttei oikeen sanonut mitään.

      Elokuva muistutti minua saksalaisesta elokuvasta M (1931), koska siinä oli päähahmona toisenlainen "mielisairas murhaaja", jota ei viety vankilaan, vaan psykiatrian hoitoon. Samoin kun tämä elokuva, M kysyy kysymyksen "Mitä tehdä niille, jotka satuttavat toisia sen takia, että itseään sattuu?". Toinen elokuva, mitä ajattelin tätä katsellessani, oli jenkkiläinen They Drive by Night (1940). Ei sinänsä, että juonet olisivat olleet samanlaiset, vaan tällä kertaa "mielisairasta murhaajaa" esittää naisnäyttelijä (Ida Lupino), joka on paljon harvinaisempaa kuin miesnäyttelijän esittämänä. Pitää katsoa uudestaan joskus sekin.

      Tykkäsin elokuvasta. Vanhanaikaiset tutkimukset psykologiasta ovat aina kiinnostavia. Vanhoja suomalaisia elokuviakin on niin harvoin tullut katseltua. Haluan kiittää kirjastoa, mistä tämän elokuvan löysin.